Heppala

Jos en eilen olisi päässyt pakettiautolla eteläisen mikroilmaston omaavaan Liminkaan, olisin ollut lattialla maaten koko loppu illan ja murehtinut. Heti Kaakurin Citariin päästyämme unhoitin murheet ja minulla oli jo mukavaa. Mukavuus jatkui ajettuamme vanhaan tietä peltomaisemaan. Liminganjoki kiemurteli hitaasti ja pienesti tien vasemmalla puolella, huikea Pappila toimi vielä virka-asuntona ja vanha kansakoulu oli muuttunut museoksi. Koivukuja johti meitä kohti tilaa. "Varokaa ratsastajija"-kyltti ilmoitti meidän lähestyvän määränpäätä. Olimme perillä ja pääsimme ulostautumaan autosta. Minun matkani kului oikealla povella.

Minua hykerrytti. Ostokset sisälle ja sitten heppoja katsomaan. Olin lähempäna heppaa kuin koskaan aikaisemmin. Tunnistin noiden suurten eläinten eleitä kotioloistani. Nauratti se tuhina vasten kättäni ja suuri ylähuuli. En uskaltanut mennä aitauksien sisälle, mutta karsinan avoimsta ovesta astuin lähemmäksi ja annoin kahden uuden hevosen arvioida tuoksuni. Ihmettelin vaan miltei koko ajan. Jotain aivan uutta minulle tuo tuollainen elo.

Pirtissä tuoksui puulattia ja aika. Yritin palata mielessäni viime vuosisadan alkuun...Menneisiin elämiin..


Jos olisin vielä noissa tunnelmissa en muistaisi eilisiä murheita, mutta niin ne vaan palaavat. Koskevat taas, yllätys, koulua. Yksi kurssi onkin meneekin sitten helmikuun puolelle, että V***N jippaa! On toivoton olo. TOIVOTON! Kotona minulla on maailmani kannustavin kumppani, mutta hänkään ei voi muuttaa opintosuunnitelmaamme. Mutta auttaa kuitenkin paljon minua. Toivottavasti voin joskus autaa häntä. En mitenkään vastapalveluksena, mutta olisi mahtava jos toisesta joskus tuntuisi siltä miltä minusta nyt. Kuinka arvostan tuota kannustusta ja tukemista. Vielä minun on vain osattava ottaa apu vastaan...

Kenties lähden tuuleen ajattelemaan. Ajatus pakenemisesta hipsii mieleeni. En tahdo, en todellakaan tahdo äksyillä toiselle. Minussa vika on. Tai minussa pahaolo on. Minua kohdellaan hyvin.