Menneisyyttä

Pysähdyin matkailukirjan eteen ja aloin kääntelemään sivuja ja katselemaan niiden tarjoamia tietoja. Kyseessä oli kirja Budapestista ja paikkana oli Suomalainen. Minulla oli hymy kasvoilla koko ajan, mutta sisällä oli pieni kaiho. Tuli jotenkin suruinen olo, koska olin unohtanut. Olin unohtanut katujen, pysäkkien ja kirkkojen nimiä. Ihmisiä. Toisaalta unhoittaminen tarkoittaa, että on mennyt eteen päin eikä jäänyt muistojen valtaan.

Kaikesta huolimatta unohtaminen ei tässä tapauksessa tunnu kivalta. Olisi onni muistaa kaikki tuoksut ja tunteet. Vai olisiko? tahtoisinko todella mustaa sen äärettömän surun erotessani ystävistä, riidat, yksinäiset hetket..

Tuota kirjaa selatessa tajusin, että Oopperassa istuin muuten ihan kuninkaan parven yläpuolella. Parvella mekin. Kokonaista käsitystä tuosta huimasti koristellusta rakenuksesta en koskaan saanut, varsinkaan kun sisälle oopperaan oli kuljettava sivuovesta pääoven sijaan. Emme ikinä nähneet tuota loistokasta sisäaulaa punaisine mattoineen. Mutta punaiset samettiverhot, hajuvedentuoksun ja sen hämmentyneen, uuden tunteen, jonka Macbeth sai minussa aikaan, muistan aina. Seurani oli tärkeä, sen muistan. Ehkä minä kuitenkin muistan tärkeimmän..Unohtamisen hyväksyminen tässä se vaikea asia on, eikä pelkästään tuon seikkailun suhteen..

Tänään olen muussakin mielessä kohdannut menneisyyttäni nimittäin ihmisissä. Onko minun mietittävä menneisyyttän, oppimaani ja tehtävä tulevaisuuttani taas eteen päin myös noiden asioiden pohjalta...Onko tämän päivän tunteilla tarkoitus laittaa tyttö ajattelemaan mitä on ja mitä voi menettää.